Sain vastikään keholtani muistutuksen siitä, miten paljon tunteita ja kokemuksia voi olla piiloutuneena sisimpään. Olin menossa työtilanteeseen, jonka järjellä ajateltuna piti olla ihan mukava. Kehoni oli kuitenkin eri mieltä. Paikalle meneminen vielä onnistui, vaikkakin matka tuntui epämukavalta kaikkine järjestelyineen. Aamukahvin lomassa jo tunsin, miten kehoni alkoi jännittymään. Tuli tilanteita, joissa piti odottaa omaa vuoroaan ja sitten kertoa itsestään ja tavoitteistaan. Huomasin jännittyväni minuutti minuutilta enemmän ja enemmän. Tarkkailin ympäristöäni kuin etsien, että löytyisikö jännitykseeni syy itseni ulkopuolelta, vaan silti oireet olivat päällä ja välillä jopa kasvoivat. Päivän aikana halusin jakaa omaa tarinaani ja joka kerta, kun tein päätöksen suuni avaamisesta, kehoni halusi juosta karkuun. Poskia punotti ja sisälläni tärisi. Jossain vaiheessa jopa puhuin itselleni, että nämä oireet ovat nyt ihan turhia, koska aion puhua silti. Jännitys ei kuunnellut puhettani.
Päivän jälkeen pohdin tapahtunutta. Koitin järjellä etsiä selitystä siihen, miksi minua oli jännittänyt täysin neutraalissa tilanteessa. Olisin halunnut olla rennompi, enkä löytänyt oireilleni syytä. Mieleni alkoi sanoa minulle, että en vaan enää voi mennä tällaisiin tilanteisiin. Se vakuutti, että olen niin kuormittunut ja minua jännittää niin paljon. Kuuntelin ja ihmettelin mieleni päätelmiä ja pohdin, että eihän minua tällaiset tilanteet enää edes jännitä. Tottakai uudet tilanteet synnyttävät pientä jännitystä, mutta tällä kertaa olin ihan lakoamassa. Sydämeni tykytti lujaa, eikä rauhoittunut koko päivän aikana. Tällaiseen en ollut osannut varautua.
Jännittynyt päivä uuvutti ja menin ajoissa nukkumaan. Aamulla ajatus oli selkeämpi ja pohdin sitä, miten isossa ryhmässä on paljon tunteita. Miten moni osallistujista oli kiireinen ja kenties väsynyt omassa arjessaan. Olen ennenkin tiedostanut, että poimin herkästi muiden tunteita ja kehon tuntemuksia. Aamu sai minut myös pohtimaan tapahtunutta vähän kauempaa. Päivän aikana keskustelimme työelämän kriiseistä ja havahduin siihen, miten kriisisissä tilanteissa olin ollut monen monta kertaa. Olen ollut työpaikallani uudistaja, sellainen kehittäjä, joka on kannustanut muita. Olen toiminut asiakkaiden kanssa, joiden elämä on ollut kriisissä ja minä olen ollut siinä hänen ja byrokratian välissä. Olen ollut väliesimies, joka on toiminut johdon ja työntekijöiden välissä tulkkina ja kuuntelijana. Olen aina pyrkinyt ymmärtämään muiden näkökulmia ja jäänyt itse välillä puremaan hammasta.
Aamun ajatuksissa tunnistin, että minulla oli kuulluksi tulemisen haava. Se on aika iso haava. Se on syntynyt jo lapsuudessa, kenties ollut minussa aina, ja sen tueksi on tullut selviytyjän ja kannustajan rooli. Rooli on toisinaan ollut hyvä ja ainakin tarpeellinen. Roolin ongelma oli kuitenkin se, että kun jaksamiseni petti, häipyi roolihahmoni paikalta. Se ei kannustanut, ei tukenut, eikä antanut hyviä neuvoja. Sen tilalle tuli hetkeksi vaativa kurittaja, joka häpesi sitä, että suorittaja ei suoriudu. Pohtiessani työelämääni ymmärsin, että kehoni on kulkenut kaikessa tässä mukana. Se on ollut jokaisessa jännittävässä tilanteessa ja se on ollut jokaisessa kohtaamassani konfliktissa. Sen on vain käsketty unohtaa ja näyttää reippaalta. Se on kohdannut pelottavia tilanteita, joita on pitänyt vähätellä ja ne on pitänyt nopeasti unohtaa. Olen myös aina halunnut ideoida ja luoda uutta ja joutunut myös katsomaan, miten laatimiini dokumentteihin vaihdetaan nimi, kun työsuhteeni päättyy. Olen tehnyt palavereissa muutosehdotuksia ja kuullut, miten ideaani on jo kokeiltu. Olen pyytänyt palaverissa puheenvuoroa kättä nostaen ja jäänyt sitä ilman. Minua on vaadittu kehittämään asioita, mutta vain muille sopivalla tavalla.
Hörpin aamukahviani ja pohdin, että taidan olla itse työnohjauksen tarpeessa. Muistelin, mitä kaikkea työelämääni on mahtunut ja ymmärsin, miksi olen halunnut lähteä avaamaan työelämän solmuja työnohjaajana. Kiitolliseksi tulin myös siitä, että näin tämän oman haavani. Päätin katsoa näitä asioita vielä tarkemmin, tutkia pelottaviakin tunteita ja kohdata myös sitä tuntematonta, jonka olen sisälle piilottanut. Minä haluan olla tyyni ja puhua minulle tärkeistä asioista. Haluan hoitaa sitä haavaa ja olla itselleni lempeämpi. Voin nyt olla se kannustaja ja tuki itselleni, jota olisin matkaani toivonut.
Olen Tuija Levo, työnohjaaja ja kehoterapeutti, jolla on yli 20 vuoden kokemus ohjaus- ja kehittämistehtävistä. Työssäni painottuu kehon ja mielen yhteys sekä henkinen jaksaminen. Lisää työnohjauksesta löydät nettisivuilta tai Ajanpuun tubekanan esittelyvideosta. Erikoisalaani ovat myös tunteita avaavat ja hoitavat kehoprosessit.
